Neuvolassa käyty. Jännitin niin, etten nukkunut yöllä ollenkaan. Koko sen 1 tunnin ja 45 minuutin ajan saatiin kovasti tietoa kaikesta raskauteen ja vanhemmiksi kasvamiseen liittyen. Suurin osa oli tietysti tuttua, olenhan ollut jo niin reipas tyttö, että olen googlannut kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin jutut. Eniten kummastutti omat tunteet ja mietteet, kun se th antoi kaikenlaisia ohjeita ja esitteitä: että miksi se mulle niitä lykkää? Olenko minä muka raskaana? Tuleeko meistä kahdesta kolme? Hurjaa.
Eikä se täti tarkistanut että olenko raskaana vai en, otti pari putkiloa verta veriryhmän määrityksiä ja tautien poissulkemisia varten. Puntarilla käynti jännitti etukäteen ihan kamalasti. En ole käyny vaakalla varmaan viiteen vuoteen ja tiedän kyllä lihoneeni sitä edeltävästä painosta. Tulos ei ollut kuitenkaan ihan kauhea. Pystyn ehkä nukkumaankin ensi yönä. Verenpaineet oli minun normaalilukemiin nähden korkealla, mutta täti oli tyytyväinen, samoin kun hemoglobiinistakin.
Nyt kun ollaan molemmat tavattu noita esitteitä ja kirjasia, niin päällimmäisenä on ajatus, että näinkö se menee? Meistä tulee vanhempia ja muutos etenee hitaasti ja varmasti kuin vanhan ajan höyryjuna.
tiistai 26. helmikuuta 2008
maanantai 25. helmikuuta 2008
Varoitus: yksityiskohtaisia olon kuvauksia
Soitin taas neuvolaan. Puhdas pissanäyte. Jee!
Tänä aamuna oli jo ihan älyttömän vaikee pitää yrjö ruokatorven sisäpuolella. Juoksin pissalle, ku sattu rakon alueelle niin paljon. Sit sumeni silmissä (ei sinänsä vielä mitään uutta) mut sit vessasta pitikin juosta takas sänkyyn pitelemään oloa. Viis minuuttia ainakin nieleskelin ja olin ihan kylmässä hiessä. Mut mää vaan en halua oksentaa. Näyttää siltä, että jossain vaiheessa on pakko. Neuvolan täti naureskeli puhelimessa, kun kerroin et on vaikeeta pitää oloo sisällä. Se sano et voin sit huomenna pötkötellä koko käynnin ajan laverilla. :D Tämän päivän tavoite on käydä ulkona. Huh.
Tänä aamuna oli jo ihan älyttömän vaikee pitää yrjö ruokatorven sisäpuolella. Juoksin pissalle, ku sattu rakon alueelle niin paljon. Sit sumeni silmissä (ei sinänsä vielä mitään uutta) mut sit vessasta pitikin juosta takas sänkyyn pitelemään oloa. Viis minuuttia ainakin nieleskelin ja olin ihan kylmässä hiessä. Mut mää vaan en halua oksentaa. Näyttää siltä, että jossain vaiheessa on pakko. Neuvolan täti naureskeli puhelimessa, kun kerroin et on vaikeeta pitää oloo sisällä. Se sano et voin sit huomenna pötkötellä koko käynnin ajan laverilla. :D Tämän päivän tavoite on käydä ulkona. Huh.
perjantai 22. helmikuuta 2008
Kuinka paha on paha olo?
Pitääkö oksentaa ennen kuin on oikea raskauspahoinvointi kyseessä? Olo on tasaisesti pahentunut päivä päivältä. Tänään tosin luulin olevan jo edes hitusen parempi päivä, kunnes erehdyin lähtemään shoppailemaan. Saaliina uusi yöasu (lue: iltapuku), kauneusvälinelaukku (oli niin söpö) ja sahalaitakuviomigreeni. Jee. Mies jäi shoppailemaan, minä hortoilin kotiin. Vietinkin seuraavat tunnit silmälaput silmillä peiton alla. Toivottavasti ne kaksi ottamaani Panadolia ei tehny mitään pahaa Miina-vauvalle. Miina-vauva on miehen suuressa viisaudessaan keksimä tekonimi tulevalle perheenjäsenelle. Olen yrittänyt kysellä, että romahtaako maailma jos Miinalla on pippeli... :D
Aamulla muuten vein Piltti-purkissa (ekaa kertaa keitettiin lasipurkkisoppaa kattilassa) virtsanäytteen labraan. Tämä johtui siitä, että olen jo pitkään epäillyt minulla olevan jonkunlaisen tulehduksen virtsateissä ja vihdoin sain tehtyä jotain asialle. No, neuvolatäti antoi eilen ohjeeksi soittaa nyt perjantaina vakituisen soittoajan loppupuolella vastauksia neuvolan numerosta. No tätipä ei vastannutkaan, vaikka soitin useaan otteeseen soittoajan sisä- ja ulkopuolella. Pakko odottaa ensi viikkoon. No, ei tässä mitään hätää ole, kun olen kerta tänne asti pärjännyt.
Aamulla muuten vein Piltti-purkissa (ekaa kertaa keitettiin lasipurkkisoppaa kattilassa) virtsanäytteen labraan. Tämä johtui siitä, että olen jo pitkään epäillyt minulla olevan jonkunlaisen tulehduksen virtsateissä ja vihdoin sain tehtyä jotain asialle. No, neuvolatäti antoi eilen ohjeeksi soittaa nyt perjantaina vakituisen soittoajan loppupuolella vastauksia neuvolan numerosta. No tätipä ei vastannutkaan, vaikka soitin useaan otteeseen soittoajan sisä- ja ulkopuolella. Pakko odottaa ensi viikkoon. No, ei tässä mitään hätää ole, kun olen kerta tänne asti pärjännyt.
maanantai 18. helmikuuta 2008
Ei inkivääriä
No niin. Ei siis apteekista saanu enää sitä inkiväärivalmistetta, kun sen valmistus on lopetettu. Ei kuulemma ollu tarpeeks tieteellistä näyttöä sen sopivuudesta raskauden aikana. No, on se hyvä, et ne huolehtii siitä, ettei tuu mitään uutta talidomidi-epidemiaa. Mies toi sit semmosia luontaiskaupan kuulia. En tiiä onko ne sen turvallisempia, mut myyjä oli vakuuttanu käyttäneensä niitä omien raskauksiensa aikana. Jee. En vaan tiiä et tehosko ollenkaan, kyl mulla on vieläkin paha olo ja töiden tekeminen oli vaikeaa. Voihan se tietysti olla, että olo ois vielä pahempi jos ei ois syöny niitä kuulia...
Inkiväärin sitkeä kaipuu rv6+5
Voi elämä tätä oloa. Silloin, kun on hyvä olo, on paha olo. Ja kun on paha olo, on pahempi olo. Lähetin miehen ostamaan pahoinvointia estäviä inkiväärijuttuja. Saa nähdä, toimiiko... Jos toimii niin sit tuun heti tänne kommentoimaan. Kai se on hyvä merkki se huono olokin, onhan?
Kohta alkaa vissiin olla ne ajat edessä, kun raskauden salassapitäminen muodostuu käytännössä mahdottomaksi. Ehkä hyvä asia. Pitäs jaksaa olla töissä ja sit kun ei jaksa niin sit on selitysten aika. Viikon päästä tiistaina on eka neuvola. Varhaisultrassa ei nyt kai käydä, ei ole enää tullu pakottavaa tarvetta soittaa sinne yksityiselle lääkäriasemalle.
Eilen pohdittiin miehen kanssa, et kerrotaanko mun vanhemmille vai ei, kun niitä taas nähtiin. Ei kerrottu. Ei tullu sopivaa saumaa. Kyllä tässä vielä ehtii. Muutenkin tuntuu siltä, että kertominen menettää merkityksensä, mitä pitemmälle sitä lykkää. Ettei oo enää niin innoissaan. Ja älkää nyt käsittäkö väärin: on tosi hienoa, että meille tulee kolmas perheenjäsen, mutta alkuinnostus on laimennut varsinkin tämän pahoinvoinnin myötä. Et sit ku kertoo jollekin tästä eteenpäin, ni voi olla, et katotaan vaivaantuneen näkösinä, jos se henkilö hihkuu innoissaan ja onnessaan. Ja että se ei sitte tarkota sitä, ettei me oltas onnellisia, vaan sitä, et ollaan jo hihkuttu ja nyt ootellaan niitä seuraavia kehitysaskelia, jolloin voi alkaa hihkumaan uudestaan. Esimerkiksi ensimmäistä ultraa ja sydänääniä. :)
Lisäsin tohon otsikkoon noi viikot. Jos tää tästä etenis paremmin, kun on aamukampa näkyvissä.
Kohta alkaa vissiin olla ne ajat edessä, kun raskauden salassapitäminen muodostuu käytännössä mahdottomaksi. Ehkä hyvä asia. Pitäs jaksaa olla töissä ja sit kun ei jaksa niin sit on selitysten aika. Viikon päästä tiistaina on eka neuvola. Varhaisultrassa ei nyt kai käydä, ei ole enää tullu pakottavaa tarvetta soittaa sinne yksityiselle lääkäriasemalle.
Eilen pohdittiin miehen kanssa, et kerrotaanko mun vanhemmille vai ei, kun niitä taas nähtiin. Ei kerrottu. Ei tullu sopivaa saumaa. Kyllä tässä vielä ehtii. Muutenkin tuntuu siltä, että kertominen menettää merkityksensä, mitä pitemmälle sitä lykkää. Ettei oo enää niin innoissaan. Ja älkää nyt käsittäkö väärin: on tosi hienoa, että meille tulee kolmas perheenjäsen, mutta alkuinnostus on laimennut varsinkin tämän pahoinvoinnin myötä. Et sit ku kertoo jollekin tästä eteenpäin, ni voi olla, et katotaan vaivaantuneen näkösinä, jos se henkilö hihkuu innoissaan ja onnessaan. Ja että se ei sitte tarkota sitä, ettei me oltas onnellisia, vaan sitä, et ollaan jo hihkuttu ja nyt ootellaan niitä seuraavia kehitysaskelia, jolloin voi alkaa hihkumaan uudestaan. Esimerkiksi ensimmäistä ultraa ja sydänääniä. :)
Lisäsin tohon otsikkoon noi viikot. Jos tää tästä etenis paremmin, kun on aamukampa näkyvissä.
keskiviikko 13. helmikuuta 2008
STOP! Nyt tarvitsee rauhoittua
STOP! Tämä menee liian hurjaksi. Yö meni sillä tavalla, että aina kun sulki silmänsä, näin mielessäni vaan alkuraskaustekstejä ja keskenmeno-oireita ja raskausviikkoja ja ultratutkimuksia. Sanomattakin lienee selvää, etten nukkunut kovin hyvin. Eilen olin varma, etten ole raskaana, koska ei ollut tarpeeksi huono olo aamulla. (Joo, tiedän, ihan pöljää) Tänään täytyikin sitten taistella olon sisälläpysymisestä. Pysyi kuitenkin.
Tänään pyörähti omien laskujen mukaan 7. raskausviikko käyntiin. Vielä kuukauden verran ja ollaan jo turvallisemmilla vesillä. Ei oikein uskalla vielä täysin rinnoin (on muuten miehen mukaan jo täydentyneet) nauttia raskaudesta. Aina välillä huomaa ajattelevansa kahta yhden sijaan, kun perhe on mielessä. Kai sekin on positiivinen muutos. Voisiko tuo toukka vaikka huutaa että "täältä tullaan!", niin tietäis, että se on olemassa.
Ai niin, neuvolaan soitin jo maanantaina ja varasin ajan. Pienen säätämisen jälkeen sain ajan kahden viikon päähän tiistaille. Vähänkö jänskättää... Kannattaakohan miehen tulla mukaan? Mitä siellä pitää muistaa kaikista siskojen kummien kaimojen taudeista? Ottaakohan se täti jonkun varmistuskokeen? Että on varmasti raskaana? Oisko pitäny mainita puhelun aikana ajoittaisista alavatsakivuista? Varhaisultraan en soittanu vielä aikaa.
sunnuntai 10. helmikuuta 2008
Huolet ja murheet
Ennen positiivisen raskaustestin tekemistä olin kovsti huolissani siitä, tulenko ikinä raskaaksi. Heti testin tekemisen jälkeen alkoi sitten toisenlaiset huolet. Nyt, luettuani erinäisiä nettisivuja, lehtiä ja kirjoja, olen täysin vakuuttunut, että a) raskaus on kohdunulkoinen, b) minulla on tuulimuna, c) en ole raskaana, vaan minulla on jokin kasvain. Johtopäätös: ei siis pitäisi lukea mitään tässä vaiheessa raskautta.
Niinpä olen kovasti haaveillut alkuraskauden ultrasta yksityisellä klinikalla. Kotikaupunkini kun ei sitä automaattisesti tarjoa. Mies on sitä mieltä, että ensin pitää kysyä neuvolan mielipidettä, mutta minä olen sellainen kärsimätön hökäle, etten jaksaisi millään odottaa neuvolakäynteihin saakka. Ehkäpä siis jo huomenna soitan ajan sekä neuvolaan, että sinne ultraan. Kovasti jo haluaisin nähdä minkälainen toukka siellä mahassa majailee. Rakas joka tapauksessa.
Pohdimme tällä hetkellä myös kovasti, millä aikataululla kerromme sukulaisille ja ystäville. Toisaalta mieli tekisi pamauttaa tieto kerralla koko maailmalle ja sitten taas toinen (pessimistinen) puoli kysyy, että haluammeko varmasti kertoa nyt JO kaikille, jos jotain pahaa sitten tapahtuu. Toisaalta, eihän ne ystävätkään ole tunnevammaisia idiootteja, etteivät osaisi huonon uutisen tullessa tukea. Äh. Pohdinta jatkuu.
Niinpä olen kovasti haaveillut alkuraskauden ultrasta yksityisellä klinikalla. Kotikaupunkini kun ei sitä automaattisesti tarjoa. Mies on sitä mieltä, että ensin pitää kysyä neuvolan mielipidettä, mutta minä olen sellainen kärsimätön hökäle, etten jaksaisi millään odottaa neuvolakäynteihin saakka. Ehkäpä siis jo huomenna soitan ajan sekä neuvolaan, että sinne ultraan. Kovasti jo haluaisin nähdä minkälainen toukka siellä mahassa majailee. Rakas joka tapauksessa.
Pohdimme tällä hetkellä myös kovasti, millä aikataululla kerromme sukulaisille ja ystäville. Toisaalta mieli tekisi pamauttaa tieto kerralla koko maailmalle ja sitten taas toinen (pessimistinen) puoli kysyy, että haluammeko varmasti kertoa nyt JO kaikille, jos jotain pahaa sitten tapahtuu. Toisaalta, eihän ne ystävätkään ole tunnevammaisia idiootteja, etteivät osaisi huonon uutisen tullessa tukea. Äh. Pohdinta jatkuu.
perjantai 8. helmikuuta 2008
Perhe on kasvamassa
Eilen ilmestyi ne maagiset kaksi viivaa raskaustestiin. Minustako äiti? Ja Miehestä isä? Onhan tätä odotettu tietenkin jo melkein vuoden ajan, mutta silti se tulos hätkädytti. Meidän piti tehdä testi vasta maanantaina, aamulla, yhdessä, mutta ylläri, en jaksanut odottaa niin pitkään. Niinpä tein testin eilen, torstaina, ennen kuin mies ehti töistä kotiin. Niinpä niin.
Ajattelin aiempien testauskokemusten perusteella, että ensinnäkin kestää todella kauan ennen kuin mitään voi edes näkyä, mutta tulos pärähti ruutuun parissa sekunnissa. Noin viidentoista minuutin ajan itkin ja huusin ja kävelin ympäri kämppää saamatta mitään aikaiseksi. Onneksi Mies ei nähnyt.
Kasvaminen äidiksi ja isäksi todella vaatii sen yhdeksän kuukauden tilausajan. Tai no, eihän sitä enää ole jäljellä yhdeksää kuukautta... Hui.
Ajattelin aiempien testauskokemusten perusteella, että ensinnäkin kestää todella kauan ennen kuin mitään voi edes näkyä, mutta tulos pärähti ruutuun parissa sekunnissa. Noin viidentoista minuutin ajan itkin ja huusin ja kävelin ympäri kämppää saamatta mitään aikaiseksi. Onneksi Mies ei nähnyt.
Kasvaminen äidiksi ja isäksi todella vaatii sen yhdeksän kuukauden tilausajan. Tai no, eihän sitä enää ole jäljellä yhdeksää kuukautta... Hui.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)