Suoraan kauhuelokuvasta

Otsikon teksti ei viittaa millään lailla minun olotilaani. Olo on suht hyvä (kop, kop) ja pollakin on melkein pysynyt kasassa. Oltiin tänään Miehen kanssa synnytysvalmennuksessa. Luento-osuuden jälkeen huumorintajuinen kätilö vei meidät tutustumaan synnärin puolelle. Kolmessa salissa viidestä oli toimintaa ja päästiin sitten koko ryhmä (noin 7 paria) tyhjään saliin katselemaan paikkoja. Rohkein meistä mammoista laitettiin testailemaan synnytysjakkaraa ja kätilö opasti miten synnytyksen edistymistä odottava äiti voi nojailla sänkyyn pystyasennossa ja miten mies toimii apuna eri vaiheissa. Viereisessä salissa olikin menossa juuri pahimmat hetket ja voitte kuvitella 7 ensisynnyttäjän ja heidän tukihenkilöidensä naaman värin, kun sieltä kuului vertahyytäviä kiljaisuja. Kätilö vaan totesi tyynenä, että tämä synnyttäjä ei oikein muista, että pitäisi keskittyä ponnistamiseen eikä huutamiseen. Me kaikki nyökyteltiin järkyttyneinä. Huuto jatkui kiljumisena ja murinana ja huutona ja kun meistä kaikki (mukaanluettuna minä) ei mahduttu lastenhuoneeseen katsomaan sen varustetasoa, jouduimme kuuntelemaan käytävässä viime hetken tuskia. Yht'äkkiä tuli aivan hiljaista, sitten kuului sieltä salista kätilöiden puhetta ja sitten alkoi ihana ääni: vauvan itku. Kyllä oli nieleskeltävä itse kunkin kyyneleitä kun tajusi, että juuri sen kymmenminuuttisen aikana joku koki elämänsä muistorikkaimmat hetket. Tuli itsellekin jo aika konkreettisesti sellainen olo, että odotus on loppusuoralla ja pian olen itse kiljumassa noissa samoissa saleissa tuskiani. Ja se palkinto, se on suurin mahdollinen.